Vähän aikaa sitten eräs vanhempi tunnisti minut ensimmäistä kertaa kaupassa ja tuntui heti jännittyvän. ”Apua. Nyt pitää näyttää parhaimmat taitonsa. Lapset kunnolla.” Hän naurahti minulle hermostuneena ja katsoi merkitsevästi lapsiaan. Hymyilin ja kerroin hänelle, että vaikka kiinnitän usein huomiota lapsiin ja vanhempiin, en missään tilanteissa katso heitä arvostellen. Mitä sitten katson? Vastauksesta kumpusi tämä kirjoitus.

Ammatinvalintakysymyksenä tulee tietynlaiset silmät ja korvat. Julkisilla paikoilla korvani kiinnittävät huomiota ensin lasten ääniin ja silmät kiinnittävät huomion kulkeviin lapsiin, vanhempiin ja perheisiin.

Usein jos katseeni kohtaa lapsen katseen, hymyilen. On kyseessä iloisesti vanhemman kanssa kulkeva lapsi tai kaupan lattialla kiukkukohtauksen keskellä pyristelevä taapero. Hauskinta on, jos saan katsekontaktin luotua ja hymystä voi alkaa pieni leikki. Kurkkailemme toisillemme lapsen kanssa hyllyjen välistä tai vanhemman selän takaa.

Hymy on lyhin etäisyys kahden ihmisen välillä.— opettaa Victor Borge.

 

Saanhan auttaa ja kehua?

Usein tarjoan vanhemmille kauppakassien nostoapua ja avaan oven rattaiden kanssa kulkevalle. Kehuja jaan runsaasti aina kun on mahdollista – myös hyvistä yrityksistä.

Edessäni lounasbuffassa taiteilee äiti kolmen lautasen kanssa. Hän kulkee hitaasti ja laittaa jokaiselle lautaselle hieman eri ruokia. Katson käsissä vakaasti pysyviä lautasia. Kaksi käsivarsilla ja yksi kädessä. Olen vaikuttunut. Toinen hänen lapsistaan tulee leikkinurkasta potkuauton kanssa yhä uudestaan. Äiti ei tästä kuitenkaan hermostu vaan puhelee lapselle lempeästi, kertoen, että kohta syödään ja kehottaen viemään auton parkkiin siksi ajaksi. Sen jälkeen hän jatkaa taitavasti lautasien täyttämistä. Kuljen perässä ja kehun hienosta suorituksesta lautasten ja lasten kanssa. Saan takaisin hymyn ja kiitoksen. 

Väsymystä ja turhautumista näen usein vanhempien katseissa. Silloin yritän jakaa katseellani empatiaa ja tsempata. Viestiä ilmeilläni ja eleilläni ”Kyllä se siitä”. Se mitä väsyneet vanhemmat tarvitsevat on vertaistukea ja toivoa. Viestin joka sanoo: ”Minä ymmärrän mitä käyt läpi ja sinä tulet selviämään siitä. Hyvin sä vedät!”

 

Tärkeämpää kuin lapsen käytös on aikuisen käytös

Minua ei koskaan harmita vaikka lapsi saisi maailman suurimman huutokohtauksen kaupassa. Juoksee ympyrää pitkin ravintolaa. Se on osa lapsen kehitystä, mutta joskus minua harmittaa lapsen puolesta. Pelkästään ohikävellessä voi oppia jonkun lapsen nimen negatiivisessa kaiussa.

Antti ei.. Antti, voitko lopettaa? Rauhoitu! Ole nyt hetki edes rauhassa. Ota kädestä kiinni! Nyt mennään!

Jokainen kerta tunnen piston sydämessäni. Voisinko tehdä jotain? Miten kieltojen tilalle saisi kehoituksia, moitteiden tilalle kehuja ja huudon tilalle lempeää ohjausta? Miten voisin parantaa lapsen ja aikuisen vuorovaikutusta niin, että heistä molemmista on mukava olla yhdessä? Miten auttaa väsynyttä tai neuvotonta vanhempaa? Sillä usein tällaiset tilanteet ovat kuormittuneen, väsyneen tai neuvottoman vanhemman toimintaa. 

Auttaminen on mielestäni ainoa oikea tapa lähestyä tilannetta ja ainoat oikeat sanat ovat ”voinko auttaa?”. Kritisointi, paheksuvat katseet tai ajattelemattomat tokaisut, kuten ”tuo lapsi tarvitsee rajat”, kertovat vain tuomitsijan omasta tietämättömyydestä. Samalla tavalla kuin konfliktitilanteissa lapsi tarvitsee apua ja ratkaisuja, eikä käskyjä ja rangaistuksia, on sama tilanne aikuisten kanssa. Tiedän kuitenkin, että nuo tilanteet eivät ole avoimia edes auttamiselle. Hyväntahtoinen ele voi kuormittaa tilanteessa olevaa vanhempaa vain enemmän.

 

Yksi hetki on aina vain yksi hetki

Vanhemmuus ei ole konfliktien välttämistä ja yksittäinen hetki ei kerro kaikkea. Usein kohtaamiset ovat lyhyitä, joten pidän aina mielessäni myös armollisuuden. Kyseessä voi olla vain huono hetki, eikä se kuvasta vanhemman ja lapsen todellista suhdetta. Lämpimin ja rauhallisin vanhempi kokee joskus huonoja päiviä ja neuvottomuutta. Toivon, että näin ajattelevat myös ihmiset, jotka kohtaavat minut huonona päivänä.

Olin vuosia sitten kaupassa silloin vuoden ikäisen esikoiseni kanssa. En muista mistä syystä olin huonolla tuulella ja väsynyt, mutta sillä kauppareissulla olin juuri sitä – huonolla tuulella ja väsynyt. Poikani istui kaupan kärryissä ja kitisi – hänelläkin tuntui olevan huono päivä. Yritin rauhoittua, laskea kymmeneen, mutta ärsytti. Kauppareissun alkupuolella poikani jäi kärryyn kaupan käytävälle allapäin, kun menin kapean hyllyn väliin hakemaan ostoslistan tavaroita, johon kärryt eivät mahtuneet. Hyllyjen välistä näin, kun eräs nainen tuli juttelemaan tällä hetkellä jo huutavalle lapselleni. Kuuma aalto kävi lävitseni, häpeä ja nolostuminen iskivät hetkessä. ”Kunhan kiukuttelee”, karkasi huuliltani ajattelematta sen enempää (Oi kyllä! Sanoin jotain näin ikävää lapsestani!) ja palasin lapsen luo. Lapsi oli rauhoittunut tuntemattoman tädin lepertelyistä ja lakannut huutamasta. Minua hävetti. Tuntui, että olin sivuuttanut lapseni tarpeet ostoksien ja oman kiukkuni takia. Yritin selviytyä lopusta kauppareissusta mahdollisimman nopeasti ja vältellä tuota naista. En siksi, että nainen olisi mielestäni tehnyt jotain pahaa – päinvastoin. Hänhän auttoi minua ihanasti vaikeassa tilanteessa. Minua vain liikaa nolotti ja hävetti oma toimintani. Vuosien jälkeen tämä kohtaaminen on edelleen mielessäni, mutta hyvänä muistutuksena siitä, miten yksi hetki ei kerro kaikkea.

 

Parhaiten jää mieleen rakkaus

Kaikkein eniten mieleeni ovat kuitenkin jääneet ne ihanat hetket, joissa vanhemman rakkaudellinen toiminta lasta kohtaan on tavoittanut myös oman sydämeni.

Kiertelen kaupassa, kun kuulen viereiseltä käytävältä lapsen huutoa ja marinaa. ”Tahdon sitä”, ”Miksi en saa tuota”, ”Mut mä haluun”. Selvästi lapsella on rankka päivä takana tai jotain mielen päällä. Lapsen äänet ja käyttäytyminen eivät minua haittaa. Seuraan aina jännityksellä tällaisia tapahtumia, aikuisten takia. Nyt kuulen jotain mitä pysäyttää sydämeni – ja sulattaa sen. ”Voimahali” kuuluu lempeän, rauhallinen miesääni, oletettavasti lapsen isä. Lapsi ei yhdestä halista kelkkaansa käännä, mutta äänensävy selvästi muuttuu vähemmän vaativaksi, vaikka möksötys jatkuu. Isä jatkaa rauhassa kauppa asioista jutustelua ja ostoksia. Hän ymmärtää, että tilanne ei varmasti ole vielä ohi, mutta ei jää suurentelemaan tilannetta. Lapsi ei jaksaisi olla kaupassa ja ilmaisee sen hetken kuluttua kuuluvasti. Mietin, että meneekö nyt isällä hermo, mutta hän alkaakin sanoittamaan lapsen tunteita ja tsemppaa lasta jaksamaan kauppareissun loppuun. Rauhallisella, lempeällä äänellä. Sitten he siirtyvät kauemmaksi, ulos kuuloalueeltani. Yritän etsiä isää ja lasta. Haluaisin kehua hänen toimintaansa, mutta he ovat ehtineet joko poistua kaupasta tai livahtaa ison kaupan toisille käytäville. Tilanne tuo hymyn huulille ja lämpimän tunteen. Tuon isän voimahali tavoitti myös minun sydämeni. 

Kun siis itse kuljen kaupungilla. Kaikissa tilanteissa hymyilen lapsellesi – ja katson sinua armollisesti. Toivottavasti saan antaa myös kehun tai ojentaa auttavan käden.