Jaa tämä sivu

Positiivisen kasvatuksen ratkaisuaskeleet – Tie kohti ymmärrystä, yhteyttä ja kestävää muutosta

 

Lapsen ei-toivottu käyttäytyminen herättää meissä vanhemmissa usein tarvetta toimia heti. Reagoimme nopeasti, koska meille on tärkeää opettaa oikeaa ja väärää, asettaa rajoja ja ohjata lasta kasvamaan vastuulliseksi ihmiseksi. Mutta mitä tapahtuu, jos pysähdymme ennen kuin puutumme? Jos ottaisimme hetken ja kysyisimme itseltämme: Onko tämä tilanne todella sellainen, joka vaatii puuttumista – vai voisiko kyse olla jostain ihan muusta?

Positiivisen kasvatuksen kuusi askelta – pysähtymisestä ratkaisuun – tarjoavat konkreettisen, lempeän ja tehokkaan tavan kohdata haastavat kasvatustilanteet. Jokainen askel ohjaa meitä kohti rakentavampaa vuorovaikutusta, jossa lapsi saa kasvaa ja kehittyä turvallisesti ja kunnioittavasti.

0. askel: Pysähtyminen – ennen kuin teet mitään, pysähdy

Pysähtyminen on kasvatustilanteiden näkymätön kulmakivi. Usein kuvittelemme, että meidän täytyy reagoida heti, kun lapsi käyttäytyy tavalla, jota emme toivo. Todellisuudessa useimpiin tilanteisiin ehtii ottaa pienen tauon. Tämä tauko ei ole passiivisuutta, vaan aktiivista sisäistä tarkastelua: Onko tämä todella tilanne, johon minun täytyy puuttua? Vai voisiko kyse olla omasta väsymyksestä, stressistä, tai liian tiukasta hyväksymisrajasta?

Hyväksymisrajamme elää jatkuvasti – se on erilainen aamulla hyvin nukutun yön jälkeen kuin iltana, kun päivän kiireet painavat ja päässä humisee. Hyväksymisraja muuttuu myös ympäristön mukaan: mitä kotona sallitaan, ei välttämättä sovi mummolassa. Ja se, mikä on sallittua yksivuotiaalle, ei ole enää hyväksyttävää viisivuotiaalle. Tämä ei tee vanhemmuudesta epäjohdonmukaista – päinvastoin, se tekee siitä inhimillistä ja tilannetietoista.

Pysähtyminen on tietoista itsereflektiota. Ennen kuin avaat suusi, pysähdy kysymään itseltäsi: ”Onko tämä todella lapsen ei-toivottua käyttäytymistä vai onko kyse enemmän minusta, minun odotuksistani, mielentilastani tai väsymyksestäni?” Jos päädyt siihen, että kyse on sinusta, voit muuttaa puuttumisen toiveeksi tai tilanteen uudelleenrajoittamiseksi. Tällöin ei ole kyse kurista tai kasvatuksesta, vaan yhteydestä ja vuorovaikutuksesta.

Pysähtyminen on myös tapa säästää energiaa. Kun jätämme puuttumatta tilanteisiin, jotka eivät oikeasti vaadi puuttumista, jää meille voimavaroja niihin hetkiin, joissa todellinen kasvatus ja ohjaus tapahtuu. Samalla annamme lapselle viestin siitä, että luotamme hänen kehitykseensä ja kykyynsä toimia oikein, kun olosuhteet ovat kunnossa. Näin emme sorru kasvatuksessa turhaan mikromanagerointiin.

1. askel: Itsesäätely – rauhoita ensin itsesi

Itsesäätely on vanhemman tärkein työkalu haastavassa tilanteessa. Lapsen tunnepurkaus, vastustelu tai rajojen koettelu saa helposti meissä aikaan vahvoja reaktioita: ärtymystä, turhautumista, avuttomuutta tai suuttumusta. Mutta juuri tässä kohtaa on mahdollisuus muutokseen – ei lapsessa, vaan meissä itsessämme.

Rebecca Eanes tiivistää tämän ytimekkäästi: ”Discipline yourself first.” Ennen kuin voimme ohjata lasta, meidän täytyy ohjata itseämme. Se, miten reagoimme lapseen, vaikuttaa suoraan siihen, miten lapsi vastaa meille. Jos vastaamme tiuskimalla, vaatimalla tai uhkailemalla, tilanne todennäköisesti kiristyy. Jos taas onnistumme pysymään rauhallisina, avaamme mahdollisuuden rakentavalle vuorovaikutukselle.

Itsesäätely ei kuitenkaan ole helppoa. Se vaatii harjoittelua ja tietoista työtä omien tunteiden kanssa. Meidän on hyvä tunnistaa omat reagointitapamme: Alammeko helposti korottaa ääntä? Sulkeudummeko? Käymmekö heti komentamaan? Sitten meidän on opeteltava ottamaan väli: Pieni hetki, jossa voimme hengittää, säädellä omaa tunnetta ja antaa ajatusten ottaa tunteiden paikan ohjausjärjestelmässämme.

Konkreettisia keinoja ovat hengityksen säätely, itselle suunnatut rauhoittavat lauseet (”olen rauhallinen aikuinen”, ”tämä ei ole hätätilanne”), hetkellinen poistuminen tilanteesta, liike (esimerkiksi hyppiminen tai käsien ravistelu) tai tietoinen mielikuvaharjoitus. Tärkeintä on tunnistaa, mikä toimii juuri sinulle ja tehdä siitä tapa.

Muistetaan, että aikuinen on se, jolla on kehittyneet aivot ja valmiudet itsesäätelyyn. Lapsi opettelee näitä taitoja meiltä. Kun onnistumme rauhoittamaan itsemme, annamme mallin siitä, että vaikeissakin tilanteissa on mahdollista pysyä rauhallisena. Tämä ei tarkoita, että meidän pitäisi olla täydellisiä – mutta se tarkoittaa, että pyrimme tietoisesti kohtaamaan tilanteet rakentavasti ja läsnä olevasti.

Itsesäätely ei ole vain kasvatuksellinen työkalu – se on myös tapa suojella itseämme vanhemmuuden uupumukselta. Kun opimme pysähtymään ja säätelemään omaa reagointiamme, säästämme energiaa, vältämme turhia konflikteja ja luomme kotiin rauhallisempaa ilmapiiriä.

Seuraavaksi astumme toiseen ratkaisuaskeleeseen – empatiaan. Mutta ennen sitä: Muista aina ensin pysähtyä ja rauhoittaa itsesi. Vasta sen jälkeen on aika kohdata lapsi.

3. askel: Syiden metsästäminen – mitä käyttäytymisen takana on?

Kun olemme pysähtyneet, rauhoittaneet itsemme ja kohdanneet lapsen empatialla, on aika lähteä syiden jäljille. Käyttäytyminen on aina jonkin viestin ilmentymä – ja meidän tehtävämme on selvittää, mikä viesti lapsella on.

Lapsen ei-toivotun käyttäytymisen taustalla voi olla monenlaisia syitä: väsymys, nälkä, turhautuminen, pettymystä aiheuttanut tilanne, opettelematon taito tai tunne, jota lapsi ei osaa vielä hallita. Jos keskitymme vain käyttäytymiseen, jäämme pintatasolle. Jos taas ymmärrämme syyn, voimme auttaa lasta aidosti.

Syiden metsästäminen vaatii uteliaisuutta moittimisen sijaan. Sen sijaan, että kysymme ”Miksi teit noin?”, voimme kysyä: ”Mitä tapahtui?”, ”Miltä sinusta tuntui?”, ”Mikä sai sinut toimimaan näin?” Usein lapsi ei vielä osaa vastata suoraan – mutta kun kysymme rauhassa ja kuuntelemme tarkasti, voimme saada vihjeitä siitä, mitä lapsen sisällä tapahtuu.

On tärkeää muistaa, että joskus käyttäytymisen syy ei ole näkyvissä tai looginen. Lapsi ei aina toimi järkevästi – mutta hänen käyttäytymisensä taustalla on aina jokin hänen näkökulmastaan perusteltu tarve tai tunne. Meidän tehtävämme ei ole vähätellä tai mitätöidä tätä, vaan yrittää ymmärtää sitä.

Kun ymmärrämme syyn, voimme suunnata toiminnan korjaamisen sijaan tuen tarjoamiseen. Emme ainoastaan käske lasta lopettamaan, vaan autamme häntä löytämään toisen tavan toimia.

4. askel: Kuunteleminen – avaa yhteys ja pysy läsnä

Kuunteleminen on syvien yhteyksien rakentamisen ytimessä. Kun todella kuuntelemme lasta – ilman keskeytyksiä, tulkintoja tai valmiita vastauksia – annamme hänelle kokemuksen siitä, että hän on tärkeä, arvokas ja kuulemisen arvoinen.

Kuunteleminen ei ole pelkkää hiljaa olemista. Se on aktiivista läsnäoloa: katsekontaktia, nyökkäystä, hyväksyvää olemusta, sanojen toistamista ja ymmärryksen varmistamista. Se on Thomas Gordonin kuvaamaa aktiivista kuuntelua: Palaute siitä, että olen kuullut sinut oikein.

Usein kuvittelemme tietävämme, mitä lapsi tuntee tai tarvitsee – ja ryhdymme ratkaisemaan tilannetta ennen kuin olemme todella kuulleet. Mutta kun jätämme kiireen sivuun ja annamme lapselle tilaa puhua, avautuu aivan uudenlainen ikkuna hänen sisäiseen maailmaansa.

Kuunteleminen ei aina tarkoita sanoja. Pienemmät lapset viestivät kehollaan, ilmeillään ja leikkinsä kautta. Kuunteleminen on silloin myös tarkkailua ja tulkintaa. Ole kiinnostunut, avoin ja läsnä – myös silloin, kun lapsi ei vielä osaa pukea tunteitaan sanoiksi.

5. askel: Ratkaiseminen – löydä tie eteenpäin yhdessä

Viimeinen askel on tilanteen ratkaiseminen – mutta nyt se tehdään yhteistyössä, ymmärryksestä ja yhteydestä käsin. Ratkaiseminen ei ole vain ongelman poistamista tai käytöksen muuttamista, vaan myös uuden oppimista: taitoja, keinoja, yhteistä pohdintaa.

Hyvä ratkaisu ei ainoastaan pysäytä ei-toivottua käyttäytymistä, vaan antaa lapselle välineitä toimia seuraavalla kerralla toisin. Se voi olla konkreettinen toiminta (esimerkiksi tunteen purku keinolla), uusi sääntö, yhteisesti sovittu toimintatapa tai tilanteen uudelleen harjoittelu. Ratkaisun on vastattava siihen sisäiseen tarpeeseen, joka sai aikaan käyttäytymisen.

On tärkeää, että lapsi otetaan mukaan ratkaisujen etsimiseen. ”Mitä voisimme tehdä seuraavalla kerralla toisin?”, ”Mikä auttaisi sinua, kun tunnet noin?” Yhdessä ratkoen lapsi kokee olevansa osa prosessia ja sitoutuu helpommin uudenlaiseen toimintaan.

Ratkaiseminen voi olla myös luonnollinen seuraamus: Jos et tullut syömään ajoissa, ruoka ehti jäähtyä. Jos et muistanut reppua, joudut kysymään seuraavalla tunnilla kynän kaverilta. Tärkeintä on, että seuraukset eivät ole kostoa vaan oppimista.

Ratkaisuaskeleiden ytimessä ei ole täydellisyys tai virheettömyys – vaan aito halu ymmärtää, kohdata ja kulkea yhdessä eteenpäin. Lapsi oppii parhaiten silloin, kun hän tuntee olevansa rakastettu, kuultu ja kunnioitettu – myös niissä hetkissä, kun hänen toimintansa haastaa.

Ja juuri siihen nämä askeleet meitä ohjaavat.