Jaa tämä

Ei kuolemasta saa puhua”, kuuluu kirkas lapsenääni kesken hartauden. Perhekerhon hartauden yhdessä osassa on puhuttu kuolemasta ja tämä on ollut lapsen spontaani reaktio. Mielestäni kuolemasta saa, tai oikeastaan pitää puhua. Jos lapsi saa sellaisen mielikuvan, että kuolemasta ei saa puhua ja se on jotain pahaa, aiheuttaa se pelkoja ja epävarmuutta.

Aina ei tarvita edes hautajaisia. Vuosia sitten silloin kolmivuotias esikoiseni selitti leikkitietokoneen äärellä. ”Mä sain viestin yhdeltä ystävältä, se on kuolemassa.” Aihe tuli esiin aivan yllättäen. Olisin voinut vain ohittaa tämän huolettomasti heitetyn lauseen, mutta huomasin sen takana olevan pohdinnan. Kun keskustelimme asiasta, pohdinnan juuret palautuivat päiväkodissa käytyyn keskusteluun kaverien kanssa. Yhdessä perheessä oli ollut kuolemantapaus ja lapset olivat päiväkodin pihalla puhuneet siitä. Keskustelimme poikani kanssa mitä kuolema oikein tarkoittaa, mitä tapahtuu ruumiille, mitä sielulle ja mitkä ovat hautajaiset.

Jos et sä nyt juo tätä, niin sä kuolet” käännyn ympäri ja näen äidin yrittävän antavan vettä rattaissa olevalle pojalle. En usein jää tarkkailemaan toisten vanhempien toimintaa, mutta tämä pysyttää. Tilanne jatkuu ja kuulen vanhemman naisen (joka paljastuu lapsen isoäidiksi) jatkavan. ”Niin, ihmisen pitää juoda tai sitten kuolee.”. Lastenkasvatus ”opit” olivat selvästi omaksuttuja, eikä itse mietittyjä (lisää tästä oma vai omaksuttu vanhemmuus artikkelissa). Kuolemalla ei tulisi uhkailla, eikä sen tulisi olla kiristyskeino saada lapsi toimimaan toivotulla tavalla. Pahimmillaan se voi aiheuttaa lapselle pelkoja niitä asioita kohtaan, joita kuolemalla uhkaillaan tai itse kuolemanpelkoa. Epäselväksi jää, että miksi äiti tarttui tilanteessa näin äärimmäiseen keinoon.

 

Suhtautumisemme kuolemaan siirtyy lapsillemme

Keskustelemme myöhemmin samaisessa kerhossa eri ikäisten äitien kanssa suhtautumisesta kuolemaan ja miten siitä voisi puhua lapsille. Eräs isoäiti kertoo, kuinka hänen aikanaan kuolema pidettiin lähellä ja suhde siihen luonnollisena. Hänen veljensä oli kuollut nuorena ja tämä veli oli kuoleman jälkeen ollut kotona omassa sängyssään vielä yhden yön. Lähimmäiset pystyivät käydä hyvästelemässä pojan ja lapsetkin pitivät kuollutta sisarusta kädestä. Veli oli näyttänyt siltä, että olisi nukkunut rauhassa. Kohtaaminen oli lohduttava ja siitä jäi hyvä muisto.

Eräs äiti kertoi, että ei voi puhua kuolemasta itkemättä. Hän itki jo keskustelumme aikana. Kuolema on surullinen asia, johon usein kuuluvat kyyneleet. Mielestäni ei ole paha asia itkeä lapsen edessä, kunhan se ei ole hallitsematonta. Jos itsellä on suuria tunnelukkoja, on ne hyvä selvittää. Vanhempi on lapsen esikuva. Jos aikuinen ei selvitä omia tunnesolmuja, siirtyvät ne helposti lapseen. Raisa Cacciatore puhuu hyvin tunnetaidoista. Hänen mielestään kaikki, mitä jokainen aikuinen tekee oman elämänhallinnan eteen, on lapsille ja nuorille eduksi. Kun aikuisella on terve suhde vaikeisiin asioihin, kuten kuolemaan, hänen on mahdollista opettaa myös lapselle sama.

 

Lapsi ymmärtää lapsen tavalla

Esikoiseni ollessa neljävuotias, hän osallistui ensimmäisistä kertaa hautajaisiin. Kyseessä oli isoäitini ja ennen hautajaisia meidän perheessä oli puhuttu, mitä on käynyt ja mitä hautajaisissa tapahtuu. Kun kävelemme kohti kappelia, lapseni kysyi: ”Äiti, missä se aarrearkku on?”. Yllättävä kysymys sai minut naurahtamaan. Olimme puhuneet etukäteen, että hautajaisissa on arkku, mutta mieleeni ei ole tullut, että asian voi nähdä tällä tavalla. Lapseni ainoat kokemukset arkuista ovat tähän mennessä olleet merirosvotarinoiden aarrearkut. Sanoissa on kuitenkin myös viisautta. Omalla tavallaan arkun sisällä on aarre. Meidän sukuun kuulunut tärkeä ja rakas henkilö. Kappelin sisällä katselen arkkua ja mietin aarretta. Huomaan hymyileväni kyynelten keskellä.

Suuri kysymys on miten ja millä tavalla puhua lapsen kanssa kuolemasta. Mielestäni kuolemasta tärkeintä olisi puhua siitä luonnollisena elämään liittyvänä tapahtumana. Kuten aiemmassa esimerkissäni tuli esiin, sitä ei saa käyttää lapsen uhkailuun, mutta siitä ei pitäisi kuitenkaan täysin vaieta. Tärkeää on myös tuntea oma lapsensa. Miten herkkä oma lapseni on? Mitä välineitä käytän kuolemasta keskustelemiseen? Kirjastosta ja kirjakaupoista löytyy hyvin surukirjallisuutta, mitä voi käyttää keskustelun apuna.

Ensimmäinen keskustelumme kuolemasta lapseni kanssa tapahtui yllättäen ja pyytämättä. Se loppui myös samalla tavalla. Keskustelun lopuksi poikani kohautti olkiaan ja sanoi: ”Okei”. Sen hetkiseen tarpeeseen oli vastattu, eikä asia näyttänyt vaivaavan.

Muutama esimerkki lapsille sopivasta surukirjallisuudesta

Finne A & Kota, M. 1990. Mutta tähtein tuolla puolen. Helsinki: Lasten keskus.

Parvela, T. 2009. Tuleeko vaari vielä takaisin? Helsinki: WSOY.

Donald, A. 2018. Jukka Hukka ja Iso Hukka. Ps-kustannus.