Jaa tämä sivu

Positiivinen kasvatus rakentuu viiden keskeisen pilarin varaan: yhteys, kunnioitus, ennakointi, empaattinen johtajuus ja positiiviset rajat. Nämä peruspilarit luovat pohjan kasvatukselle, jossa lapsi voi kasvaa turvallisessa, rakastavassa ja arvostavassa ilmapiirissä. Kyse ei ole yksittäisistä kasvatusvinkeistä tai hetkellisistä ratkaisuista, vaan syvällisestä, pitkäjänteisestä tavasta kohdata lapsi ja rakentaa hänen itsetuntoaan ja elämänhallintaansa. Jokainen pilari liittyy läheisesti toisiinsa ja muodostaa yhdessä eheän kokonaisuuden, joka tukee lapsen hyvinvointia ja kehitystä.

1. Yhteys

Yhteys on positiivisen kasvattajan ensimmäinen pilari ja kaiken vuorovaikutuksen perusta. Yhteyden tunne rakentaa lapselle kokemusta nähdyksi tulemisesta, kuulluksi tulemisesta ja hyväksytyksi tulemisesta juuri sellaisena kuin hän on. Se luo turvallisuutta, läheisyyttä ja pohjan terveelle kiintymyssuhteelle. Yhteys alkaa heti ensikohtaamisesta – ensimmäisestä katseesta, kosketuksesta ja sylissä pitämisestä. Se jatkuu läpi elämän, vaikka sen muodot muuttuvat lapsen kasvaessa.

Yhteys ei tarkoita jatkuvaa harmoniaa tai mielipiteiden samankaltaisuutta. Erimielisyydet ovat osa normaalia elämää, mutta hyvään yhteyteen kuuluu kyky palautua. Yhteys ei katkea pysyvästi, vaikka välillä tulisi konflikteja tai etäisyyttä. Aikuinen on vastuussa yhteyden palauttamisesta. Vauvalle se voi tarkoittaa sylin tarjoamista itkulle, teinille oven taakse menemistä ja keskustelun aloittamista vaikean tilanteen jälkeen. Aikuisen rooli on pysyä emotionaalisesti saatavilla, johdonmukaisena ja turvallisena, myös silloin kun lapsi ei itse sitä pysty pyytämään.

Yhteyden vahvistaminen on erityisen tärkeää pienten lasten kanssa. Lapsi kulkee rakkauden voimalla, ja rakkauden kuppi täyttyy yhteyden hetkistä: sylittelystä, katseesta, kosketuksesta, yhdessäolosta ja hyväksyvästä puheesta. Lapsen temperamentti vaikuttaa siihen, kuinka paljon yhteyttä hän tarvitsee. Toiset tarvitsevat paljon fyysistä läheisyyttä ja läsnäoloa, toiset käyvät vain välillä “tankkaamassa” yhteyttä ja viihtyvät enemmän itsekseen. Aikuisen tehtävä on tunnistaa lapsen yksilöllinen tarve ja vastata siihen.

Yhteyden katkeaminen ja palautuminen ovat osa normaalia kehitystä. Kukkuu-leikit, piiloleikit ja päivähoidon aloitukset ovat esimerkkejä yhteyden irtaantumisen harjoittelusta. Tärkeintä on, että lapsi voi luottaa yhteyden palaavan – että hänet löydetään piilosta, haetaan hoidosta ja että aikuinen tulee aina takaisin. Jos lapsi kokee, ettei yhteyttä palauteta, hän voi kokea turvattomuutta ja erillisyyttä. Siksi on tärkeää, ettei esimerkiksi päivähoitoon jäädessä vanhempi “livahtaisi” huomaamatta, vaan hyvästely on aina tietoinen ja lämmin.

Yhteyden ylläpitämiseksi kannattaa rakentaa arkeen rutiineja ja hetkiä, joissa keskitytään vain lapseen. Aamu voi alkaa yhteyden palautuksella yön jälkeen – sylissä olemisella, katsekontaktilla tai pienellä keskustelulla. Päiväkodista haettaessa tai koulusta tullessa varataan aikaa yhdessäololle, ennen kuin siirrytään muihin arjen askareisiin. Ruokailuhetket, iltarutiinit ja yhteiset viikonlopputraditiot luovat ankkureita yhteyden rakentamiselle.

Myös yhteyden hetket koulussa ja lapsiryhmissä ovat tärkeitä. Jokainen lapsi tulisi kohdata yksilöllisesti päivän alussa – tervehdys, hymy, katse tai pieni keskustelu riittää. Välitunnin jälkeen yhteys voidaan palauttaa siirtymähetkessä tai pienellä yhteisellä toiminnalla. Lähtötilanteet kannattaa käyttää yhteyden vahvistamiseen: high five, halaus tai hymy vanhemman tai kasvattajan kanssa luo turvallisuuden tunnetta ja kantaa lasta päivän haasteissa.

Yhteyden puute on monen ei-toivotun käyttäytymisen taustalla. Kun lapsen rakkauden kuppi on tyhjä – yhteyttä, huomiota tai läheisyyttä on ollut liian vähän – hän hakee sitä tavalla, joka usein näkyy levottomuutena, vetäytymisenä tai haastavana käyttäytymisenä. Tällöin ei auta rankaisu tai moite, vaan yhteyden korjaaminen. “Oletko kaivannut minua tänään?” voi muuttaa koko tilanteen suunnan.

Yhteys on elämänmittainen polku. Vaikka se välillä katkeaisi – vanhemman väsymyksen, murrosiän kuohujen tai elämän haasteiden takia – sen voi aina rakentaa uudelleen. Silta lapseen ei katoa, vaikka välillä romahtaisi. Sen voi aina korjata. Ja juuri tämä tekee yhteydestä niin vahvan perustan koko kasvatukselle.

2. Kunnioitus

Kunnioitus on positiivisen kasvattajan toinen pilari ja yksi tärkeimmistä vuorovaikutuksen rakennuspalikoista. Se ei ole vain tapa käyttäytyä, vaan syvä arvostuksen osoitus toista ihmistä kohtaan – olipa kyseessä lapsi tai aikuinen. Kunnioitus ei ole yksisuuntaista. Lapsilta ei voida vaatia kunnioitusta, jos he eivät saa sitä ensin aikuisilta. Siksi kunnioituksen ilmapiiri lähtee aina aikuisen antamasta esimerkistä.

Kunnioitus rakentuu kolmesta osa-alueesta: fyysisestä, henkisestä ja kasvun kunnioittamisesta. Fyysinen kunnioitus tarkoittaa lapsen kehon rajojen kunnioittamista. Lasta ei kosketeta tavalla, joka satuttaa, ahdistaa tai tuntuu epämiellyttävältä. Myös myönteinen kosketus, kuten halit tai kutitus, vaatii lapsen suostumuksen. Halaus ei ole automaattinen oikeus, vaan aina lapsen oma valinta. Aikuisen tehtävä on varmistaa, että kosketus on turvallista ja toivottua: ”Saanko halata sinua?” tai ”Onhan tämä vielä kivaa?” ovat esimerkkejä kunnioittavasta kysymisestä.

Henkinen kunnioitus näkyy sanoissa, sävyssä ja tavassa puhua lapselle. Se tarkoittaa, ettei lasta mitätöidä, vähätellä tai alisteta. Lapsen tunteet otetaan vakavasti, vaikka ne tuntuisivat aikuisesta pieniltä. ”Ei tuo nyt ole mikään iso juttu” –tyyliset kommentit voivat jättää lapselle kokemuksen, ettei hänen tunteensa ole tärkeitä. Sen sijaan aikuinen voi sanoittaa tunnetta ja osoittaa myötätuntoa: ”Näen, että tämä harmittaa sinua.” Samalla henkinen kunnioitus antaa lapselle tilaa olla eri mieltä ja ilmaista omaa näkemystään ilman, että hän joutuu pelkäämään hylkäämistä tai rangaistusta.

Kasvun kunnioittaminen tarkoittaa lapsen yksilöllisyyden ja kehityksen arvostamista. Aikuinen ei yritä muokata lasta omien unelmiensa toteuttajaksi, vaan tukee häntä löytämään omat vahvuutensa ja intohimonsa. Lapsen ei tarvitse olla jalkapalloilija vain siksi, että vanhempi olisi sitä halunnut omassa lapsuudessaan. Hän saa olla vegaani, vaikka vanhemmat eivät ole, ja kuunnella musiikkia, jota vanhempi ei ymmärrä. Tämä kaikki kertoo, että lapsi saa kasvaa omaksi itsekseen.

Kunnioitus ulottuu myös siihen, miten aikuinen kohtelee itseään. Aikuinen on esimerkki, ja jos hän puhuu itsestään vähättelevästi – ”olen aina tällainen kömpelö” tai ”mulla on taas kilot kertynyt” – tämä malli siirtyy lapseen. Samoin jos aikuinen sallii itsensä tulla kohdelluksi huonosti tai ei pidä omista rajoistaan kiinni, lapsi oppii, että tällainen kohtelu on hyväksyttävää. Kunnioituksen kasvattaminen vaatii siis myös aikuisen oman itsetuntemuksen kehittämistä ja myötätuntoa itseä kohtaan.

Kasvattajana kunnioituksen toteuttaminen näkyy arjen pienissä valinnoissa. Päiväkodissa voidaan antaa lapselle mahdollisuus valita, mitä leikitään seuraavaksi – silloin kun se on mahdollista – ja varmistaa, että jokainen saa toiveensa kuuluviin Koulussa oppilaan toiveita ja kiinnostuksen kohteita voidaan huomioida opetuksessa, vaikkei niitä aina voida täysin toteuttaa. Myös arvojen kunnioitus on tärkeää: lapselle kerrotaan selkeästi, miksi tietyt rajat ovat olemassa, esimerkiksi miksi rehellisyys on tärkeää, vaikkei valehtelu aiheuttaisi suoraa vaaraa.

Kunnioitus ei tarkoita, että kaikesta tarvitsisi olla samaa mieltä. Se tarkoittaa sitä, että erilaiset näkemykset voidaan ilmaista arvostavasti ja turvallisesti. Kun lapsi saa kasvaa tällaisessa ilmapiirissä, hän oppii kunnioittamaan itseään, muita ja ympäröivää maailmaa. Hän tunnistaa omat rajansa ja pitää niistä kiinni, mutta myös hyväksyy muiden erilaisuuden. Kunnioitus kasvattaa vahvaa, arvostavaa ja empaattista lasta – juuri sellaista, jota maailma tarvitsee.

3. Ennakointi

Ennakointi on positiivisen kasvattajan kolmas pilari ja olennainen osa toimivaa arkea, jossa ei-toivottua käyttäytymistä pyritään ehkäisemään jo ennen kuin se syntyy. Se ei tarkoita elämän tasoittamista tai haasteiden väistämistä, vaan lapsen tukemista ennakoivilla toimenpiteillä niin, että hän pystyy toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla. Ennakointi on siirtymistä reaktiivisesta kasvatuksesta proaktiiviseen – ei vain reagointia siihen, mitä tapahtui, vaan suunnitelmallista toimintaa ennen kuin tilanne eskaloituu.

Ennakointi voi olla konkreettista, kuten nenäliinan ottamista mukaan retkelle, tai syvällisempää, kuten lapsen tunnetaitojen vahvistamista etukäteen tulevia haasteita varten. Se voi olla myös tilanteisiin valmistautumista yhdessä lapsen kanssa. Jos lapsi kohtaa esimerkiksi toisen kotona koiran ja se jännittää, voidaan sopia, että koira pysyy toisessa huoneessa kunnes lapsi on valmis. Näin lapsi kokee saavansa hallinnan tunnetta ja turvallisuutta tilanteessa, joka muuten voisi tuoda mukanaan liian voimakkaita ahdistuksen tai pelon tunteita.

Ennakointi tarkoittaa myös toimintaympäristön suunnittelua. Lapsiryhmissä voidaan pohtia, miten tila ja siirtymät järjestetään niin, että hälinä ei kasva liian suureksi. Voidaan käyttää yhteisiä symboleita, kuten hiljaisuuden hiirtä tai kuuntelemisen peukkua. Nämä tukevat lapsen itsesäätelyä ja helpottavat siirtymiä arjen eri vaiheissa. Kotona voidaan miettiä, miten lapsen päivän kulku järjestetään niin, että siirtymät, nälkä ja väsymys eivät kasaa kuormaa juuri niihin hetkiin, jolloin yhteistyötä tarvitaan eniten.

Ennakointi on myös aikuisen omaa sisäistä valmistautumista. Miten aikuinen toimii, kun lapsi saa raivokohtauksen kaupan karkkihyllyllä? Mitä tunteita se herättää ja miten niihin voi valmistautua? Jos aikuinen ennakoi omat reaktionsa ja miettii etukäteen toimintasuunnitelman, on todennäköisempää, että hän pystyy pysymään rauhallisena ja johdonmukaisena. Tämä taas tukee lapsen säätelyä ja lisää turvallisuutta. Esimerkiksi aikuisen ajatus: ”Ohikulkijat varmaan ajattelevat, että olen rauhallinen ja viisas vanhempi” voi auttaa pysymään oman kasvatusnäkemyksen mukaisessa toiminnassa tilanteessa, jossa häpeä yrittää ottaa vallan.

Lapsiryhmässä ennakointi voi tarkoittaa myös sellaisten tilanteiden tunnistamista, joissa konflikteja yleensä syntyy – esimerkiksi kun uusi lapsi liittyy ryhmään. Ennakoinnilla voidaan pohtia, miten uusi lapsi otetaan vastaan, miten ystävyyssuhteita voidaan tukea ja millaisia tukitoimia otetaan käyttöön, jos lapsi ei heti sopeudu. Myös oppimiseen liittyvä ennakointi on tärkeää: millaiset ryhmäjaot tukevat oppimista ja rauhallista ilmapiiriä?

Lapsen sisäisten taitojen ennakointi on yksi ennakoinnin tärkeimmistä osa-alueista. Lapselle voidaan hankkia tunnetaitokirjoja tai tunnekortteja ja niitä voidaan käyttää arjessa: ”Miltä sinusta tuntui, kun veli nappasi lelun?” tai ”Valitse kortti, joka kuvaa tämän hetken tunnetta.” Kun lapsi oppii sanoittamaan tunteitaan ja saa keinoja niiden säätelyyn, hänen on helpompi toimia rakentavasti myös haastavissa tilanteissa.

Ennakointi ei kuitenkaan tarkoita, että vältellään kaikkia mahdollisesti hankalia tilanteita. Ei jätetä menemättä kirjastoon siksi, että joku voi meluta – sen sijaan ennakoidaan, miten käyttäydytään, mitä tehdään jos ääni nousee, ja mitä yhteisiä sääntöjä on hyvä sopia. Tämä kasvattaa lapselle taitoja kohdata maailma sen haasteineen, ei eristämistä niistä.

Hyvä ennakointi on aina lapsilähtöistä ja tilannesidonnaista. Se ottaa huomioon lapsen iän, kehitystason ja temperamentin. Esimerkiksi lapsi, joka ei pidä yllätyksistä, hyötyy siitä, että hänelle kerrotaan päivän kulku ennakkoon. Lapselle voidaan sanoa: ”Ensin mennään kauppaan, sitten puistoon ja sen jälkeen kotiin.”

Ennakointi vaatii aikuiselta aikaa, vaivannäköä ja itsetuntemusta – mutta se on investointi, joka maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin. Kun arki ei ole jatkuvaa tulipalojen sammuttelua, jää enemmän tilaa yhteydelle, leikille, rauhalle ja ilolle. Ennakointi tekee kasvatuksesta kevyempää – ja koko perhe tai ryhmä voi paremmin.

4. Empaattinen johtajuus

Empaattinen johtajuus on positiivisen kasvattajan neljäs pilari. Se ei tarkoita lapsen miellyttämistä tai rajattomuutta, vaan aikuisen kykyä johtaa lasta myötätunnolla, rakkaudella ja määrätietoisuudella. Empaattinen johtaja on turvallinen, selkeä ja johdonmukainen aikuinen, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä, mutta huomioi lapsen tarpeet, tunteet ja näkökulmat.

Empaattinen johtajuus alkaa ymmärryksestä: Lapsi ei ole aikuinen pienoiskoossa. Lapsen aivot ovat vielä kehittymässä, eikä hänellä ole samoja itsesäätelyn taitoja kuin aikuisella. Lapsi ei aina tiedä, mitä hän tarvitsee, vaan ilmaisee tarpeitaan toiveiden tai voimakkaiden tunteiden kautta. Aikuisen tehtävä on pysyä rauhallisena, tunnistaa tarpeet ja ohjata kohti turvallisuutta ja hyvää oloa.

Empaattinen johtaja kuuntelee aktiivisesti, asettuu lapsen asemaan ja osoittaa ymmärrystä, mutta ei sulaudu lapsen tunteeseen. Kun lapsi pelkää koiraa, empaattinen johtaja ei ala itsekin pelätä, vaan sanoittaa pelon ja luo turvaa: ”Huomaan, että sinua jännittää. Olen tässä, eikä koira pääse liian lähelle.” Aikuinen säilyttää oman rauhallisuutensa ja johtajuutensa, vaikka lapsi kuohuu. Tällä tavalla lapsi oppii säätelemään itseään turvallisen aikuisen mallin kautta.

Empaattinen johtajuus ei tarkoita, että kaikesta päätetään yhdessä tai että lapselta kysytään jatkuvasti: ”Mitä haluaisit tehdä?” Liiallinen vastuu ja rajattomat valinnat aiheuttavat lapselle stressiä ja epävarmuutta. Lapsi ei tarvitse kaikkeen vaihtoehtoja – hän tarvitsee aikuisen, joka tietää, mitä tehdään ja miksi. ”Nyt lähdetään ulos. Voit valita, laitatko ensin kengät vai takin.” Pienet, kehitystasoon sopivat valinnat tukevat itsenäistymistä, mutta säilyttävät aikuisen vastuun.

Empaattinen johtaja myös asettaa rajoja. Hän käyttää vaikutusvaltaa, ei pakkovaltaa. Lapsi toimii, koska kunnioittaa aikuista ja kokee olonsa turvalliseksi – ei siksi, että pelkää rangaistusta. Esimerkiksi: ”Meillä on sääntö, että tabletilla pelataan vasta läksyjen jälkeen. Autan sinua ensin aloittamaan läksyt, sitten voit pelata.”

Empaattinen johtaja toimii omien arvojensa mukaisesti ja pyrkii myös mallintamaan niitä lapselle. Hän tietää, mikä hänelle on tärkeää ja osaa viestiä siitä lapselle. Samalla hän tunnistaa, että lapsi voi olla eri mieltä tai omaa erilaisia arvoja. Lapsen yksilöllisyys nähdään rikkautena, ei uhkana.

Tällainen johtaja kehittää jatkuvasti myös itseään. Hän tutustuu omiin luonteenvahvuuksiinsa, työskentelee omien lapsuuden kokemustensa kanssa ja tarkastelee kasvatustoimintaansa kriittisesti mutta lempeästi. Hän tunnistaa tilanteet, joissa hänen oma kuormituksensa vaikuttaa reaktioihin, ja osaa hakea tukea tai taukoa tarvittaessa. Tämä ei tee hänestä heikkoa, vaan vahvan esimerkin lapselle.

Empaattinen johtajuus ei ole virheettömyyttä. Se on vastuun ottamista ja anteeksipyynnön opettamista. Kun aikuinen toimii toisin kuin halusi, hän voi sanoa: ”Sanoin sinulle äsken vähän kovaa. Se ei ollut oikein. Olen pahoillani.” Näin lapsi oppii, että virheitä saa tehdä – tärkeintä on, miten niihin suhtautuu.

5. Positiiviset rajat

Positiiviset rajat ovat viides ja viimeinen pilari positiivisessa kasvatuksessa. Rajat eivät ole rangaistuksia tai kieltoja, vaan rakenteita, jotka luovat lapselle turvaa ja ennustettavuutta. Hyvät rajat tukevat lapsen kasvua, suojelevat hänen fyysistä ja henkistä hyvinvointiaan ja auttavat häntä toimimaan yhteisössä.

Rajat voivat olla monenlaisia: konkreettisia (”Kypärä päähän pyöräillessä”), sosiaalisia (”Toisen kehoon ei kosketa ilman lupaa”) tai yhteiskunnallisia (”Liikennesääntöjä noudatetaan”). Rajat suojelevat sekä lasta että muita ihmisiä. Ne eivät ole mielivaltaisia, vaan perusteltuja ja johdonmukaisia. Kun lapsi kysyy ”Miksi ei saa?”, aikuisella tulisi olla vastaus, joka auttaa lasta ymmärtämään rajaa.

Positiivisessa kasvatuksessa rajoja ei aseteta pelolla, vaan ymmärryksellä. Lasta ei uhkailla tai häpäistä, vaan ohjataan empaattisesti: ”Nyt on aika lopettaa. Näen, että harmittaa, mutta pelaaminen loppuu. Tullaan yhdessä ruokapöytään.” Rajoja ei myöskään perustella vain aikuisten mukavuudella. Jos rajoitus perustuu esimerkiksi glitterin siivousvaikeuksiin, on hyvä pysähtyä miettimään, onko kyseessä oikeasti lapsen hyvinvointia tukeva raja.

Rajat eivät ole kiveen hakattuja. Ne voivat vaihdella ympäristön, lapsen iän ja kehitystason mukaan. Kotona saa ehkä hyppiä sohvalla, mutta isovanhemmilla ei. Pihalla saa huutaa, mutta sisällä puhutaan hiljaa. Tärkeää on, että rajat selitetään lapselle ja niitä päivitetään säännöllisesti. Lapsen kasvaessa rajat muuttuvat – liian pienet rajat voivat aiheuttaa turhautumista, liian väljät taas turvattomuutta.

Lapsi tarvitsee aikuisen, joka pitää kiinni rajoista lempeästi mutta päättäväisesti. Jos lapsi huomaa, että jankkaamalla saa tahtonsa läpi, hän ei enää luota aikuiseen rajojen pitäjänä. Tämä voi johtaa turvattomuuteen ja levottomuuteen. Rajoja ei kuitenkaan tarvitse pitää tiukasti silloinkin, kun tilanne muuttuu. Esimerkiksi sairastamisen tai lomien aikana voidaan tehdä joustoja. Tärkeintä on, että rajoja ei rikota lapsen painostuksesta, vaan aikuisen harkinnan ja päätöksen kautta.

Rajoja voi ja kannattaa pohtia yhdessä lapsen kanssa. Isommat lapset voidaan ottaa mukaan sääntöjen laatimiseen ja pohtimaan, mikä toimii ja mikä ei. Tämä lisää sitoutumista ja ymmärrystä. Pienempien kanssa voidaan käyttää vertaisoppimista: ”Kerro sinä, joka olet ollut aiemmin kirjastossa, millä äänellä siellä puhutaan?”

Hyvät rajat rakentavat turvallista kasvuympäristöä. Ne eivät sulje lasta ulos, vaan luovat kehykset, joiden sisällä lapsi voi kukoistaa. Lapsi oppii, että maailmassa on rajoja, mutta myös mahdollisuuksia. Ja että hänen aikuisensa on turva, ei este hänen kasvulleen.

Positiivisen kasvatuksen viisi pilaria – yhteys, kunnioitus, ennakointi, empaattinen johtajuus ja positiiviset rajat – muodostavat yhdessä kasvatuksellisen perustan, jonka varaan lapsi voi turvallisesti rakentaa minuuttaan, itsetuntoaan ja elämänsä taitoja. Jokainen pilari tukee toisiaan ja ne muodostavat kokonaisuuden, jossa lapsi voi kasvaa aidosti nähdyksi ja hyväksytyksi yksilöksi. Positiivinen kasvatus ei ole hetkellinen tekniikka, vaan arvopohjainen tapa olla ja elää lapsen kanssa – kasvattajana, rinnalla kulkijana ja turvallisena johtajana.

Jos nämä teemat puhuttelevat sinua ja haluat syventää ymmärrystäsi entisestään, suosittelen lämpimästi tutustumaan aiheeseen lisää kirjallisuuden, verkkokurssien tai koulutusten kautta. Positiivinen kasvatus on matka, jossa jokainen askel kohti ymmärtäväisempää ja lempeämpää kohtaamista kasvattaa sekä lasta että aikuista.

Haluatko oppia lisää? Positiivisen kasvatuksen kirjat ja koulutukset vanhemmille sekä ammattikasvattajille tarjoavat tietoa positiivisen kasvatuksen tueksi.