Jaa tämä

Ei mennyt niin kuin kuin Strömsössä sopii myös kasvatukseen. Sillä kukaan meistä ei ole täydellinen vanhempi tai kasvattaja. Onneksi epäonnistumisista ja mokista voi aina oppia jotain uutta – usein enemmän kuin aluksi uskoi.

Olemme silloin 3-vuotiaan lapseni kanssa matkalla hänen ystävänsä 3-vuotissynttäreille. Matka on pitkä ja autossa lapseni nukahtaa. Ajan hieman liian ajatuksissani ensiksi väärään paikkaan, ystävän kotiin. Lapsi ulos ja ovelle, kunnes tajuan että täällä ei kyllä näy juhlakansaa ollenkaan. Soitan lapsen äidille ja saan oikean juhlapaikan osoitteen. Lähdemme jatkamaan matkaa. Lapsi on vielä unenpöpperöinen kun saavumme juhlapaikkaan. Olemme myöhässä ja hoputan vastahakoista lasta sisälle. ”Siellä on juhlat. Se on kivaa” huomaan höpöttäväni yrittäessäni houkutella lasta olemaan nopeampi. Menemme sisään ja alan riisumaan lasta. Menemme juhlahuoneeseen, jossa huomaan, että suurin osa lapsista on ilman vanhempia. Aikaisemmin olemme olleet aina synttäreillä, jossa vanhemmat ovat mukana. Yleensä rohkea lapseni on tällä hetkellä tarrautunut jalkaani ja katsoo meluisaa lapsikatrasta. Tilassa on noin parikymmentä 3-6-vuotiasta energistä lasta, jotka ovat leikkien touhussa. Yritän jättää lapseni leikkimään muiden päivähoidosta tuttujen lasten kanssa ja mennä toiseen huoneeseen, missä vanhemmille on varattu tarjoilua. Lapseni on edelleen kiinni jalassani. Rohkaisen häntä jäämään huoneeseen, mutta hän tarraa kovemmin kiinni jalastani. Alan ärsyyntymään. Miten niin sosiaalinen lapseni on nyt tällaisella päällä? Tunnen painetta siirtyä muiden vanhempien luo ja yritän hieman kovemmin sanoa, että täällä on lasten juhlat ja aikuiset ovat toisessa huoneessa. Yritän lähteä, mutta lapseni seuraa perässä. Tunnen paineiden kasaantuvan ja ärsytyksen nousevan. Käsken lasta jäämään tai lähdemme kotiin. Lapsi haluaa lähteä kotiin. Minä en halua. Menemme vessaan puhumaan rauhassa, jossa ajattelen voivani järkeillä tilanteen lapselle. Selitän ja selitän, mutta lapseni ei halua jäädä. Hän haluaa kotiin. Tässä kohtaa lapseni sietokyky ylittyy ja kyynelkanavat aukeavat. Menemme käytävään, jotta emme häiritse muita juhlijoita. Puhun ja puhun (tai varmaankin lapsen mielestä paasaan) ja lapseni huutaa. Mitä enemmän yritän pakottaa lasta, sitä enemmän huuto yltyy. Olemme pattitilanteessa. Lopulta luovutan ja otan huutavan lapsen syliini. Istumme nyt jo melkein ulko-ovella ja tilanne on kestänyt ainakin puoli tuntia. Aikaa kuluu, mutta lopulta lapseni rauhoittuu keinutteluuni.  Kun lapseni rauhoittuu, saamme sovittua, että menemme takaisin. Ehtona on se, että minä pysyn lasten puolella. Menemme takaisin muiden luo. Istumme tilan sivussa tuolilla. Samalla huomaan, että on tilassa muutamia muitakin vanhempia synttärijärjestäjien lisäksi. Haen lapselle herkkupöydästä syötävää, mutta hän ei halua syödä (tämäkin kertoo lapsen huonosta olosta). Lapsen lempiherkku jäätelö jää minun syötäväksi. Juhlissa on myös ohjelmaa, mihin lapseni suostuu osallistumaan. Seison seinustalla nojaten seinään ja seuraan lasten touhuja. Eteeni tulee lapseni päivähoidossa oleva kiharapäinen poika. Hän katsoo minua ja halaa minua yllättäen. Olen hämmästynyt. Halaus. Mietin, että näytänkö siltä, että olen halauksen tarpeessa ja tämä myötätuntoinen poika ymmärsi sen? Sillä se halaus oli juuri se mitä sillä hetkellä tarvitsin. Halaan lasta tiukasti takaisin ja totean hänelle: ”Oletpa ihana poika. Kiitos halauksesta.” Pikkuhiljaa oloni kohenee ja katselen hymyillen lasten touhuja. Juttelen muutaman vanhemman kanssa ja juhlien loputtua lähdemme kotiin.

Juhlien jälkeen haluan keskustella lapseni kanssa tilanteessa ja miettiä mitä tehdä ensi kerralla, jotta tilanne ei toistuisi. Kotimatkalla menemme käymään kauppaan ja aloitan lapseni kanssa keskustelun siitä, mitä tilanteessa tapahtui ja mitä voisimme tehdä ettei vastaavia tilanteita tule. Alan kelaamaan tilannetta taaksepäin. Mietin siirtymistä autosta sisään tilaan ja vaatteiden riisumiseen. Kuvailen tapahtumia ja kyselen tunnetiloja. Lapseni on aika vaitonainen ja tilanne vaikuttaa monologilta. Selitän, kunnes yhtäkkiä tuntuu, että vatsani kääntyy ympäri. Hetkinen. Herätin lapsen autosta.  Juoksimme sisään, riisuin vielä unisen lapsen nopeasti ja vein hänet hälisevään juhlatilaan täynnä juoksevia lapsia. Kun lapseni sitten vastusteli, käskin häntä ”reipastumaan” ja kyseenalaistin hänen tunteensa ”kyllähän juhlissa on kivaa”.  Käytin valtakeinoja ja uhkailua, ”lähdetään sitten kotiin”. Ja kun kaikki tämä oli liikaa, tunsin turhautumista lapsen itkusta ja hänen halustaan jättää juhlat väliin ja lähteä kotiin. En ollut lähellä, en kuunnellut lasta, en ymmärtänyt. Suoritin vanhemmuutta ja halusin vain selvitä läpi juhlien.  Syyllisyyden tunne valahtaa kuin kivi mahanpohjalle. Kyse ei olekaan siitä, että lapseni tulisi oppia jotain uutta. Vaan minun pitäisi! Minun olisi pitänyt antaa lapsen herätä rauhassa aikataulusta huolimatta, kuunnella lapsen tunteita ja ymmärtää. Kaikki merkit lapsen suuresta hädästä olivat ilmassa. Lapsi ei halunnut leikkiä, ei syödä herkkuja ja halusi pois juhlista. Tunnen suurta häpeää ja syyllisyyttä. Suljen suuni ja olen hiljaa. Onneksi olemme jo kassoilla ja pian pääsemme kotiin.

Kotimatkan vellon syyllisyydessä. Minäkö positiivinen kasvattaja? Kompuroin omissa opeissani. Tuntuu, että syyllisyys on vielä suurempaa, koska minun jos kenen pitäisi tietää miten toimia tällaisissa tilanteissa ilman pakottamista ja valtakeinoja. Minun täytyy tehdä jotain, mutta mitä?

ASKEL 1: Pyydä anteeksi ja ota vastuu

Kotona eteisessä lasken kauppakassini eteisen lattialle, polvistun lapseni eteen. ”Anteeksi, kun en kuunnellut sinua juhlissa ja yritin pakottaa sinua jäämään yksin toisten lasten kanssa.” aloitan anteeksipyyntöni ja jatkan: ”Olin hermostunut, koska olimme myöhässä ja myös minua jännitti vaikea tilanne. Voisinko jotenkin parantaa oloasi?” Lapseni katsoo minua hetken ja miettii, sitten hän ehdottaa: ”Leikkisitkö kanssani?”. Lapseni menee huoneeseen ja hakee legot. Istun lattialle hänen kanssaan ja leikimme pitkän aikaa.

Anteeksipyytämisellä on monta hyötyä. Anteeksipyyntö on toisen kunnioittamista. Tein sinua kohtaan väärin ja olen siitä pahoillani. Anteeksipyytäjä ottaa vastuun tilanteesta, tunteistaan ja teoistaan. Annamme myös lapselle mallin siitä, että välillä me kaikki teemme virheitä. Meidän ei tarvitse olla täydellisiä. Silloin kun teemme väärin jotain toista kohtaan on hyvä pyytää anteeksi ja miettiä, voiko jollain tavalla auttaa toista?

Tähän Ben Furman on kehittänyt erittäin hyvät vastuunportaat anteeksipyynnön yhteyteen. Vaikka portaat on kehitetty koulukäyttöön, on se mielestäni hyvä rakenne myös kaikkiin anteeksipyyntötilanteisiin, jopa aikuisille.

Vastuunportaiden sivulle

ASKEL 2: Käy oma tunteiden ja ajatusten jälkipyykki

Anteeksipyyntö ei ole pyyhkinyt pois syyllisyyttä. Vatvon asiaa päässäni ja tunnen sisälläni olevan möykyn kasvavan, enkä saa ravisteltua tunnettu pois. Soitan miehelleni ja kerron mitä tapahtui, vaikka minua hävettää. Keskustelun lomassa tunteeni viilentyvät ja saan etäisyyttä tilanteeseen. Kun saan asian pois sydämeltäni, se lakkaa pyörimästä kehää pääni sisällä. Löydän myös tilanteesta muutamia valopilkkuja. Lopulta otin lapsen syliin ja tilanne rauhoittui. Saimme palattua takaisin synttäreille. Loppuaika meni hyvin. Huomasin omat virheeni tilanteessa ja pyysin niitä anteeksi. Huomasin myös miten tilanne alkoi toimia heti, kun lopetin pakottamisen ja valtakeinot ja vaihdoin ne syliin, kuuntelemiseen ja empaattisuuteen. Niihin keinoihin joita opetan ja joita minun olisi pitänyt käyttää tilanteen alusta alkaen.

Keskustelu jonkun toisen kanssa auttaa suhteuttamaan tilannetta, käsittelemään tunteita ja huomaamaan myös tilanteen hyvät puolet ja mitä tilanteesta voi oppia.

ASKEL 3: Ota opiksi ja katso eteenpäin

En voi saada tilannetta takaisin, mutta voin vaikuttaa tulevaisuuteen. Tunnetaakan purun jälkeen ajatukseni virtaavat paremmin ja pystyn miettimään, mitä olen oppinut tilanteesta ja mitä voisin tehdä tulevaisuudessa toisin. Kyse on ollut omasta kyvyttömyydestäni kestää itselleni epämukavaa tilannetta ja jännitystä. Minun pitäisi oppia kestämään paremmin omaa jännitystä ja epämukavia tilanteita. Olin myös jättänyt monta ennakoivan vanhemmuuden askelta välistä. En ollut tarkastanut juhlapaikkaa. En ollut miettinyt aikataulua lapsen päiväunien mukaan. Tilanteessa en osannut muokata odotuksiani vastaamaan tilannetta. Jännitys sai minusta yliotteen ja ottamaan käyttööni huonot työkalut lapsen käyttäytymisen ohjaamiseksi. En kuunnellut, en ymmärtänyt, enkä kohdannut lasta empaattisesti. Yritin pakolla muokata tilanteen mieleisekseni. 

Kun on päässyt läpi automaattisista tunteista ja ajatuksista, on aika käydä tilannetta läpi rakenteellisesti ja miettiä mitä jatkossa voisi tehdä toisin? Tässä tilanteessa listasin itselleni kolme asiaa: 1) Muista ennakoiva vanhemmuus 2) Harjoittele pysähtymistä ja omien tunteiden tunnistamista ja hallintaa 3) Katso vastoinkäymisiä kummankin näkökulmasta. Kenen tilanteessa tulisi muuttaa toimintaansa (joskus kummankin) ja opetella uusia taitoja?

Muista myös antaa itsellesi anteeksi. Silloin voit jättää tilanteen taaksesi ja katsoa eteenpäin. Virheistä kannattaa oppia, mutta ei kantaa niitä mukanaan.

ASKEL 4: Toimi suunnitelman mukaan.

Kun seuraava synttärikutsuviesti tulee, huomaan jännityksen nousevan. Ensimmäinen päähäni nouseva ajatus on, että onko meidän pakko mennä? Tekisi mieli vain välttää vaikeaa tilannetta. Tiedän, että tilanteesta pakeneminen ei auta, emme voi jättää kaikkia tulevia synttäreitä väliin yhden huonon kokemuksen jälkeen. Tällä kertaa teen kuitenkin hyvät suunnitelmat. Sovitan päiväunet aikatauluun ja otan selvää paikasta, ajoreitistä ja teen kaikki valmistelut ajoissa. Keskustelen lapsen kanssa tilanteen läpi etukäteen. Kerron miten lapset ovat yhdessä huoneessa ja aikuiset toisessa, mutta aina voi kulkea huoneitten välillä ja voin olla alun lasten huoneessa. Autossa hengittelen ja valmistaudun henkisesti hallitsemaan omia tunteitani. Kävelemme käsi kädessä juhliin ja lyhyesti sanottuna, tällä kertaa kaikki menee hyvin.

Voi olla, että yksi kerta eivät riitä muuttamaan koko tilannetta. Jotkut muutokset vaativat monta pientä askelta. Kannattaa iloita kaikista positiivisista askelista, eikä vain onnistumisista

Huomaa kehittymisesi ja iloitse jokaisesta pienestäkin askeleesta

Olisi ihanaa voida sanoa, että tämä on ainoa kompurointini, mutta se ei ole totta. Vanhemmuuteen kuuluu myös virheiden tekeminen. Kukaan ei ole täydellinen ja on aina uutta opittavaa. Tämä tapahtuma kuitenkin opetti minulle, kuinka käydä läpi vanhemmuuden virheitä ja käsitellä syyllisyyttä.

Vielä sananen syyllisyydestä..

Mieheni tietää, että perfektionistina taistelen usein syyllisyyden tunteiden kanssa ja hän on ottanut käyttöön perheessämme yksi kymmenestä sanonnan. Sen tarkoitus on muistuttaa, että yhtä epäonnistunutta tilannetta kohtaan on usein yhdeksän onnistunutta tilannetta. Ja kun joku menee pieleen, hän muistuttaa minua sanomalla:” Yksi kymmenestä”. Nykyään pelkästään nuo sanat helpottavat jo oloani. Tiedän, että useimmat tilanteet menevät hyvin ja se riittää.

Liittyy vastoinkäyminen mihin tahansa. Hermojen menettäminen, huutaminen kauppareissulla, valtakeinojen käyttäminen (uhkailu, kiristys), epäkunnioittava käytös lasta kohtaan tai muu tilanne, ei syyllisyydessä vellominen auta. Tärkeintä on käydä tilanne läpi ja ottaa opiksi. Meidän ei täydy olla täydellisiä vanhempia ja kasvattajia, mutta kun teemme virheen, on meidän velvollisuus yrittää seuraavalla kerralla toimia paremmin.

Älä siis kanna syyllisyyttä virheistäsi, vaan vaihda virheet opeiksi.