Lehdissä on viime aikoina kirjoiteltu kuinka sosiaalinen media ja sen tuomat ilmiöt ovat vaikuttaneet lasten kehitykseen ja kasvatukseen. Esimerkiksi vanhempien somettamisen ja kielellisen kehityksen viivästyminen on aiheuttanut depanttia. Uutiseen.
Itse olen seuraillut asiaa jo hetken aikaa. Ihan omien havaintojen perusteella työ- ja vapaa-aikana toteaisin, että vanhempien some-käytöksessä on parantamisen varaa, joillakin todella paljon. Tässä muutamia tapausesimerkkejä.
Katselen muutaman kuukauden ikäistä vauvaa ja hänen äitiään kahvilassa. Vauva istuu äidin sylissä ja kasvojensa edessä on äidin käsi ja kännykkä, jota hän näppäilee. Lapsi katselee kännykkää, näen silmien suurenevan ja katseen yrittävän kohdistua johonkin. Vauvan näkö on vasta kehittymässä. Mietin, kuinka vauva kokee tilanteen. Kännykkä on paljon lähempänä lapsen kasvoja kuin aikuisen, noin 15 senttimetrin päässä (testasin tätä kotona nuken avulla), aikuisen naamasta noin 30–40 cm. Ruutu on siis todella lähellä. Näköaistimukset ovat vauvalla vasta kehittymässä ja tällainen stimuluksien rypäs, mikä koko ajan muuttuvassa ruudussa (esim. facebookin selailussa) syntyy, ei varmasti tunnu lapsesta hyvältä. Eikä menekään kuin hetki kun lapsi itkee. Syitä tietenkin voi olla monia muitakin (nälkä, epämukava asento, äidin näköyhteyden puuttuminen), mutta en voi olla yhdistämättä juuri aloitettua kännykän selailua, vauvan silmän ja kasvonliikkeitä sekä siitä seurannutta itkua. Vauva itkee ja äiti kääntyy itkevän vauvan puoleen (ja onneksi laskee kännykän) todetakseen: Mikäs sulle nyt tuli? Sisälläni totean: ”Voisiko mahdollisesti olla se kännykän selailu?”, mutta suomalaisessa tuppisuu yhteiskunnassa kasvaneena jätän sillä kertaa sanomatta.
Kännykkä vauvan naaman edessä voi aiheuttaa epämukavuutta, mutta toimii myös epämukavuutena toisin päin. Ei ole kerta tai kaksi, kun katselen vanhempaa, joka keinuttaessaan lasta samalla selailee kännykkää toiselle kädellä. Katsekontakti tietenkin kännykässä eikä lapsessa. Ainoa hyvä on se, että lapsi on keinussa turvassa, vaikka vanhemman katse ei ole lapsessa. Joissain tilanteissa ei niin aina ole.
On kaunis kesäpäivä ja olen poikani kanssa ulkoilemassa. Keinutan häntä rantakeinussa ja samalla katselen rannan ihmisiä. Ihmisiä ei ole paljon. Yksi vanhempi pariskunta, pari lenkkeilijää koira mukanaan. Rantavedessä leikkii kaksi noin kolmivuotiasta poikaa. Etsin katseellä heidän vanhempaansa ja näen vähän kauempana naisen viltillä. Naisella on kännykkä kädessä. Ajoittain hän nostaa katseensa. Näissä tilanteissa huomaan valpastuvani, vaikka kyse ei ole omasta lapsesta. Lasten vahtiminen työn puolesta on jäänyt selkärankaan. Lapset leikkivät veden rajassa ja kun menevät kauemmaksi veteen, huutaa äiti heidät takaisin, kunnes vajoaa taas kännykkänsä lumoihin. Lapset saavat päähänsä lähteä vedestä ja mennä metsän reunaan äidin selän taakse. Kun äiti nostaa katseensa seuraavan kerran, hän näkee tyhjän rannan. Voin nähdä kuinka hänen sydämensä hypähtää kurkkuun ja hän nousee pikaisesti. Hän katselee rantaa ja kääntyy ympäri. Kestää hetken ennenkuin katse kohtaa pojat ja helpotuksen huokaus pääsee hänen huuliltaan.
Mietin jäinkö seuraamaan poikien kulkua sillä ajatuksella, että äiti ei mahdollisesti huomaa kännykän selailultaan, jos he vajoavat pinnan alle? Olisinko tehnyt samoin, jos äidin kädessä olisi ollut kirja? Kännykän selailusta tai muun median käytöstä on puhuttu nyt niin paljon, että joskus mielikuvat värittyvät. Britaniassa pihalampeen hukkuneen lapsen hengen vei äidin facebookin käyttö (Uutiseen). Aikaisempia laiminlyöntejä tällä äidillä oli aiemminkin. Mietin, että olisiko asiasta uutisoitu, jos syy olisi ollut joku muunlainen valvomisen laiminlyönti? Ruoan tekeminen, kirjan lukeminen tmv. Mikään ei tietenkään ole syy jättää kaksivuotiasta valvomatta. Valitettavasti lasten hukkumisia sattuu myös kotipihoilla, vaikka minkäänlaista somen käyttöä ei ole näkyvissä. Kaikkea ei aina voi pistää somen syyksi.
Somella on kuitenkin vaikutukset ja kyse ei aina ole pienistä lapsista, joihin aikuisten somen käyttö vaikuttaa. Vaikutukset voivat näkyä myös koluikäisissä.
Keskustelen koululaisten kanssa yhteydenpidosta, muunmuassa siitä että lähetämme vanhemmille sähköpostia. Eräs lapsi kommentoi tähän: Et sä saa mun äitiä kiinni sähköpostilla, se on koko ajan facebookissa. Yksittäisenä kommenttina lause jää leijailemaan ilmaan. Saman ryhmän kanssa leikimme teatteriesitystä, jossa sama lapsi esittää katsojaa. Lapsi leikkii näppäilevänsä kännykkää ja kommentoi kesken esityksen: Tää on koko ajan facebookissa, eikä näe esitystä.
Mieleeni pompahtaa heti Albert Banduran sosiaalisen oppimisen teoriat. Lapsi toistaa sitä mitä on nähnyt. En tiedä kuinka paljon lapsen äiti viettää facebookissa, eikä minuuttimäärällä oikeastaan ole väliä. Lapsen tunne on aito ja sellaisena tilannetta tulee käsitellä.
Koko perheellä kännykät kädessä ravintolassa. Kännykkä korvalla ajaessa, kun lapset takapenkillä. Kännykkä korvalla lasta hakiessa. Lukuisia havaintoja, joita voisi jakaa. Olen toivottavasti saanut kuitenkin pointtini perille. Kun kädessäsi on kännykkä, tabletti tai läppäri ja katseesi siinä, et ole lapselle läsnä.
Onneksi kuitenkaan aina ei ole näin. Usein todistan myös vanhempien aitoa läsnäoloa. Ihania hassutteluhetkiä ja pitkiä katsekontakteja. Kännykän hiljentämistä sen soidessa ja puhelun lopettamista lapsen nähdessä. Kun käsissämme on kännykkä, käsissämme on myös valinta. Puhelimen hiljennys on useimmissa malleissa vain yhden napsautuksen takana.
Naps.
Viimeisimmät kommentit